Liikutus
Ensimmäisen kerran itkin vasta hautajaisissa arkun nähtyäni. Siinä vaiheessa oli jo aivan pakko ymmärtää, että toinen on poissa, eikä tule takaisin. Ennen sitä oli niin helppoa kuvitella, että kaikki oli vain unta tai kuvitelmaa. Pystyi uskottelemaan itselleen, että mummi on vielä elossa ja että kun menisin soittamaan hänen ovikelloaan, hän avaisi oven kuten ennenkin, tekisi lettuja ja syöttäisi minut täyteen kaikkea hyvää ja kuuntelisi kuulumisiani nauraen tai itkien oikeissa kohdissa. Halaisi minua ennen kuin lähtisin ja kertoisi, kuinka paljon minusta välittää, aivan kuin aina ennenkin oli tehnyt.Löysin eräältä vanhalta keskustelupalstalta tämän 15-vuotiaan tytön kirjoituksen. Se liikutti - ja liikuttaa - minua kovasti, varmaan siksi kun tuo loppuosa kuulostaa niin tutulta.
Selvästi hyvillä isoäideillä on yhteisiä ominaisuuksia.
lähettänyt sahrami
13:59
5 kommenttia:
Hautajaisissa, arkun äärellä poismeno konkretisoituu.
Ennen järjestettiin ruumiinvalvojaiset (lieneekö oikea termi?) ja tämä oli tietysti hyvin konkreettista hyvästijättöä.
Moni ihminen on kovin etääntynyt kuolemasta, vaikka jokainen sen kohtaa. Läheisen kuolema pysäyttää miettimään monenlaista. Myös oman elämän rajallisuutta.
Voimia Sinulle surutyöhön.
-gs
Hautajaisten jälkeen tulee erilainen suru, kaipaava, mutta ymmärtävä, jotenkin lohduttava. Muistan isäni kuoleman, hautajaispäivän totaalisen toivottomuuden, syvän surun ja järkytyksen nähdä oman isän arkku kirkonpihassa. Mutta jotenkin helpottava tunne sen jälkeen, kun tiesi, että isä oli laskettu maan multiin...yhden elämän pituinen matka oli päättynyt...hyvästelty, ja silti osana minua yhä mukanani.
usein on niin että ennen hautajaisia ei itke, kuvittelee ettei varmaan itkekään. ja itkee, kauhasti, ei voi lopettaa, se on paha paikka ihmiselle, joka on tottunut että itkeä saa vain salassa, omisa oloissaa, peiton alla piilossa.
mutta hautajaiset itkettävät aina, jtkut sanovat että yhdessä itkeminen on parasta,, ehkä onkin.
gs: Totta puhut.
Olen ollut useammissa erilaisissa hautajaisissa, luterilaisissa, ortodoksi- ja muslimihautajaisissa. Vaikka ne olivatkin keskenään erilaisia, eniten ne erosivat näistä, koska tällä kertaa kysessä oli minulle todella rakas ja läheinen ihminen. Ei niin, etten ennenkin olisi surrut, mutta en vain tuntenut heitä niin hyvin.
Tuntuu, että kuolema konkretisoituu ihan eri tavalla vielä kun ihminen on erityisen rakas ja sellainen, jonka vierellä on kasvanut.
sivuaskel: Tuollaista se on. Mukava huomata, että joku toinen on käynyt läpi ihan samanlaisia tunteita.
emmi: Kuvittelin tosiaan etukäteen, että ehkä pystyn olemaan itkemättä ainakaan kovin paljon kun on lapsetkin mukana, etteivät pelästy. Arvaahan sen kuinka siinä kävi. Aloin itkeä heti kun näin arkun ja kun pato oli auennut, sitä ei enää pysäyttänyt mikään.
Lähetä kommentti
Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]
<< Etusivu