En ole työntekijä numero 1140

Kirsi Pihalla oli kiintoisa kolumni työuupumuksesta uusimmassa Talouselämä-lehdessä (18/2008, s. 36), Karrelle palanut. Myös Aamulehdestä bongasin aihetta liippaavan jutun. Sen mukaan työntekijöitä kohdellaan yhä enemmän massana. Samaan aikaan nuoret työntekijät odottavat, että heitä kohdeltaisiin yksilöinä. Ei mikään ihan kohtuuton vaatimus mielestäni.

Piha siteeraa kolumnissaan amerikkalaista konsulttia, Patrick Lencionia. Tämän teorian mukaan surkean työn kolme tunnusmerkkiä ovat anonymiteetti, merkityksettömyys ja mittaamisen mahdottomuus. Eli toisinpäin: "tyydyttävä työ on sellainen, missä onnistumista voi mitata, tekemälläsi työllä on merkitystä kokonaisuudelle ja olet kiinnostava esimiehellesi muutoinkin kuin resurssina."

Anonymiteetti tarkoittaa sitä, että sinulla ei ole muuta identiteettiä työpaikalla työidentiteettisi lisäksi. Esimiestä ei kiinnosta, onko jälkikasvullasi uhmaikä, mitä vaimosi tekee työkseen tai harrastatko muuta kuin työssä olemista. Jos sinulla ei ole identiteettiä, henkilöllisyyttä, joka on kokonainen, ei sinua kyllä kiinnosta tuottaakaan mitään. Työpaikalle meneminen alkaa ahdistaa. Uupuu.

Olen ollut monessa työpaikassa ja itsekin huomannut, että tämä on viihtyvyyden kannalta tärkeä asia. Joskus olenkin kehunut (vanhaa) työpaikkaani nimenomaan, että siellä saan olla oma itseni. Ja kun tuntuu, että minua arvostetaan kaikkinensa ihmisenä, ei vain työntekijänä, se saa minut hyvälle tuulelle, luovaksi ja tehokkaaksikin.

Vastaavasti olen jossain kokenut olevani pelkkä henkilöresurssi. Kun lisäksi on tuntunut, että minun täytyy häivyttää persoonani taka-alalle ja että oikeastaan olisi parempi, ettei minulla olisi yksityiselämää ollenkaan, olen voinut huonosti.

Joskus olin yrityksessä, jossa työntekijöiden kesken puhuttiin naapurifirmasta, että siellä työntekijät ovat koneiston osia. Sitten naapurifirma osti meidät. Ja uusi esimies kävi katsomassa meitä ensimmäisen kahden kuukauden aikana yhden kerran. Hänen työpisteensä oli viereisessä huoneessa.

Jos työllä ei tunnu olevan ylevää syytä tai merkitystä kokonaisuudelle, on siinä vaikea nähdä mielekkyyttä.

Lencionin mukaan työn merkityksellisyyden ei tarvitse välttämättä olla mitään hirveän hienoa. Voi riittää esimerkiksi, että oma työpanos on arvokas muille työntekijöille. Uskon, että työntekijä voi itsekin auttaa tässä asiassa; selvittää, miksi työtä tekee.

Olin opiskeluaikanani kesätyössä pienessä yrityksessä, joka teki lääketieteellisesti erittäin edistyksellisiä tuotteita. Ne olivat lähes korvaamattomia potilaille, joille niitä käytettiin ja yritys oli ainutlaatuinen koko maailmassa. Selvästi merkityksellisiä tuotteita siis. Kerran menin kiinnostuneena jututtamaan erästä vanhempaa naista, joka oli ollut firmassa varmaankin toistakymmentä vuotta. Hän istui koneensa ääressä ja kysyin, mihin tarkoitukseen hänen tekemänsä tuotteet tulevat.

Nainen ei tiennyt. Hän sanoi, että ne tulevat johonkin kohtaan ihmisessä.

Vieläkin, kymmenen vuoden jälkeen mietin tätä. Kuinka voi olla mahdollista, että ihminen tekee päivästä, viikosta, kuukaudesta, jopa vuodesta toiseen tuotetta, josta ei tiedä, mihin käyttöön se tulee? Ne eivät edes olleet mitä tahansa rihkamaa vaan tuhansien ihmisten elämänlaatua parantavia tuotteita.

Miksi nainen ei koskaan kysynyt, mitä ne ovat? Miksi esimiehet eivät kertoneet? Tuotteet eivät olleet mitenkään salaisia, siitä se ei voinut johtua. Miltäköhän tuntui lähteä joka aamu töihin tekemään "jotain"?

Mutta kaikkein tärkein on Lencionin mukaan mittaaminen. Voiko työsi onnistumista mitata? Ei ole sattumaa, että me puhumme kaihoisasti käsityöläisammateista tai että joillekin jopa siivoaminen tuottaa tyydytystä, koska siinä näkee heti kättensä jäljet.

Jos onnistumista ei voi mitata, mistä tiedät onnistuneesi?

Lencioni korostaa, että kaiken voi mitata käyttäen vähän luovuutta, vaikkei välttämättä mittanauhalla.

Tiedän monia akateemisesti koulutettuja ihmisiä, jotka ovat vaihtaneet käytännön hommiin muun muassa siksi, että haluavat tehdä jotain käsillään, konkreettista. Juuri tänään naapuri esitteli minulle enkelinmuotoista tuulikelloa, jonka oli hänelle myynyt entinen lakinainen Iittalan keramiikkakaupasta.

Pihan mielestä työergonomiakin on tärkeää, mutta hyvä voisi olla keskittyä pääasiaan:

Mutta jos johtaja ei pysty luomaan olosuhteita, missä työn tulosta voi mitata ja työllä on merkitystä, ei niskan hyvinvoinnilla ole mitään väliä. Uupumisen näkökulmasta.