Kertokaa, jos juoksen turhaan

Rita kirjoitti tänään, kuinka hänen välillä tekee mieli astua hiljaisuuteen, jottei häntä ymmärrettäisi väärin. Ymmärrän häntä, vaikken olekaan itse kohdannut ainakaan suoranaista väärinymmärrystä täällä blogimaailmassa.
(Rita ei muuten jostain teknisestä ongelmasta johtuen pääse tällä hetkellä kommentoimaan blogiani. Toivottavasti ei ole muitakin, joilla on sama ongelma. Sähköpostia voi joka tapauksessa lähettää.)

Pidän kuitenkin tärkeänä kertoa ajatuksistani muille silläkin uhalla, että joku käsittää minut väärin. Minua ei haittaa, vaikka ajatuksiani kyseenalaistettaisiin, koska saan siten tilaisuuden kehittyä. Toisaalta, jos saan positiivista palautetta, tiedän, että olen osunut johonkin ja olen oikeilla jäljillä. Ja kun kirjoitan rehellisesti, vedän puoleeni blogimaailmasta ihmisiä, joita tarvitsen, ja jotka kenties tarvitsevat minua.

Tämä on lisäksi yksi minun tavoistani yrittää parantaa maailmaa. - Nyt kyllä kuulostan säälittävältä omissakin korvissani: blogillani on Blogilistan kautta tällä hetkellä alle 20 lukijaa viikossa.

Silmiini osui äsken ihan sattumalta tällainen Maksimos Tunnustajan teksti heti sen jälkeen kun olin lukenut tuon Ritan kirjoituksen:

Kuten vanhemmat ovat kiintyneet lapsiinsa, jotka ovat heistä syntyneet, niin mielikin on luonnostaan kiintynyt ajatuksiinsa. Sokeasti rakastavien vanhempien silmissä heidän omat lapsensa näyttävät muita paremmilta ja kauniimmilta, vaikka he todellisuudessa olisivatkin surkeasti epäonnistuneita. Samoin järjettömästä mielestä sen omat ajatukset näyttävät kaikkein älykkäimmiltä, vaikka ne saattavat itse asiassa olla aivan arvottomia. Mutta viisas ei suhtaudu tällä tavoin omiin ajatuksiinsa. Juuri silloin kun ne näyttävät hänestä varmasti hyviltä ja tosilta, hän ei usko omaan arvostelukykyynsä, vaan kysyy toisten viisaiden mielipidettä, jottei ehkä "juoksisi tai olisi juossut turhaan". Vasta näiden toisten tuki saa hänet vakuuttuneeksi ajatustensa oikeellisuudesta.

Teksti osui ja upposi ja poiki minulta tämän kirjoituksen.