Nöyryys, ylpeys ja lankeemus

Gnothi seauton kirjoitti jokin aika sitten nöyryydestä. Kops sanoi mielestäni osuvasti, että on sekä oikeanlaista nöyryyttä, että vääränlaista nöyryyttä, joista jälkimmäinen on nöyristelyä.

Hahmo puolestaan kirjoitti ylpeydestä. Hän esitti samalla lukijoilleen kysymyksen siitä, mikä on oikeanlaista ja mikä vääränlaista ylpeyttä.

Minun mielestäni oikeanlaista ylpeyttä on terve itsekunnioitus: se että arvostaa itseään niin kuin kaikkia muitakin ihmisiä. Oikeanlainen itsekunnioitus estää ihmistä tekemästä alhaisia tekoja tai ainakin ehkäisee niitä. Terveeseen itsekunnioitukseen liittyy myös, että odottaa muilta jonkinlaista kunnioitusta itseään kohtaan, kuten itsekin kunnioittaa muita ihmisiä. Eri asia on tietysti, onko tämä ylpeyttä ensinkään; riippuu määritelmästä ja määrittelijästä.

Tietynlainen terve ylpeys kuuluu mielestäni suomalaiseen kansanluonteeseen. Ehkä se on auttanut meitä säilyttämään oman kulttuurimme ja itsenäisyytemme vaikeinakin aikoina. Onhan suomen kielessä sellainen sanakin kuin kansallisylpeys.

Tässä on aika upea näyte Kantelettaresta:

Ennen kuusia kumarran,
Kun kumarran kunnotonta,
Ennen kierrän kieron koivun,
Kun ma kierrän kelvotonta;
Ennen palvelen pajua,
Kun ma palvelen pahoa;
Ennen leppeä lepytän,
Kun lepytän lempolaista.

Raamatun mukaan ylpeys oli ensimmäinen synti; se sai enkelinkin lankeamaan. Ylpeydestä on myös sanottu, että se on vaikein kaikista synneistä, koska se vaivaa eniten niitä, jotka ovat päässeet kaikista muista synneistä eroon. Ylpeyden voisi siis ajatella olevan synneistä ensimmäinen ja viimeinen.

Ylpeydestä on vaikea parantua, koska sitä on hyvin vaikea itse huomata. Ja jos huomaa, on niin ylpeä, ettei halua muuttaa itseään. Vääränlaista ylpeyttä sairauteen asti on esimerkiksi narsismi.

Luen parhaillaan Iisak Niniveläisen koottuja teoksia, jotka on vastikään suomennettu muinaissyyrian kielestä. Iisak Niniveläinen korosti sydämen nöyryyttä kaiken parannuksen ja lohdutuksen lähteenä. Mielen sisimmästä nouseva syvä nöyryys on merkki oikeanlaisesta rakkaudesta ja tiedosta. Niin kauan kuin sydän ei ole nöyrtynyt, se ei saa rauhaa. Serafim, s.904

(600-luvulla elänyt Iisak Niniveläinen on erittäin arvostettu hengenelämän tuntija, mutta joskus hänen kirjoituksiaan ei ole suositeltu vasta-alkajille tai niitä on pidetty jopa vaarallisina, koska hän korosti armon ja rakkauden suuruutta, jopa langenneita enkeleitä kohtaan. Pelättiin, että epäkypsä lukija alkaa perustella näillä kriteereillä mitä tahansa tekoansa tai eettistä valintaa.)

Iisak Niniveläinen piti nöyryyttä niin tärkeänä, että näki jopa kiusauksetkin hyödyllisinä koska ne kasvattavat nöyryyttä. Tällä hän ei tietenkään tarkoittanut, että ihmisen pitäisi hankkia itselleen kiusauksia. Ihmisen vain olisi hyvä muistaa oma vajavaisuutensa.