Olin puu, olin kukka
olin puu, olin kukka
olin käsi, joka poimi kukan.
olin maa, olin sade
olin aurinko ja tuuli
yhtä aikaa.
olin kala, joka nielaisi koukun,
olin kalastaja.
olen puu, olen kukka
olen käsi, joka poimii kukan.
olen maa, olen sade
olen aurinko ja tuuli
yhtä aikaa.
olen kala, joka nielaisee koukun,
olen kalastaja.
Osallistun Runotorstaihin.
olin käsi, joka poimi kukan.
olin maa, olin sade
olin aurinko ja tuuli
yhtä aikaa.
olin kala, joka nielaisi koukun,
olin kalastaja.
olen puu, olen kukka
olen käsi, joka poimii kukan.
olen maa, olen sade
olen aurinko ja tuuli
yhtä aikaa.
olen kala, joka nielaisee koukun,
olen kalastaja.
Osallistun Runotorstaihin.
Tunnisteet: runot
9 kommenttia:
Tykkään kovasti! :)
Eilen ja tänään. Peili.
heidir: Kiva kuulla. :) Tulee mieleen se kun kirjoitit toissakesänä erään juttuni kommentteihin "ihmisistä tulee kukkia"... Pitäisi lukea se suosittelemasti Thao(?) -jotain kirjoittajan kirja. Anteeksi, en muista nyt hänen nimeään. :)
oh-show-tah hoi-ne-ne: Kiitos!
Ainainen kierto, muuttumattomuus heijastuksina menneestä. Pidän runostasi, olet asetellut sanasi kovin kauniisti: ripaus vanhanaikaisuutta, silti uusi.
Voi kiitos tuima! Ajattelin ensin runon otsikkoon jotain luonnon kiertokulkuun viittaavaa, mutta sitten laitoin tuon Olin puu, olin kukka. Se kuulostaa kauniilta ja jättää enemmän liikkumavaraa tulkinnalle.
Tämä on kuin kaunis laulu, melkein kuulen kitaran. Hieno idea sitoa menneen heijastus vain verbin aikamuodolla nykyisyyteen, se toimii tässä hyvin.
sirokko: Jännä juttu, että sinäkin kuulet sen lauluna; tämä runo syntyi niin, että se alkoi soida minulla päässä ja kirjotin sen paperille. Siinä on rytmi.
Suomen kieli on siitä hieno, että tässäkin olen-sanan voi käsittää viittaavan sekä nykyisyyteen, että tulevaisuuteen.
Lähetä kommentti
Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]
<< Etusivu