Ain' naurain työtäs tee

Mieleeni tuli tänään kun luin OliverJazzin juttua mukavasta työnteosta, että on oikeastaan hassua, että meillä ylipäänsä on sana työ.

Työhän tarkoittaa asiaa, jota ihminen ei oikeastaan haluaisi tehdä, mutta tekee sitä kuitenkin elääkseen ja saadakseen elantonsa. Jos työ tuntuu liian hauskalta, siitä sanotaan, ettei se tunnu työltä ollenkaan. Siis työn oletetaan olevan lähtökohtaisesti ikävää, velvollisuus. Työ voi olla hauskaakin, mutta se ei ole todellakaan oletusarvo.

Työ voi olla ansiotyötä, josta saadaan palkkaa tai sitten esimerkiksi kotityötä, josta ei yleensä makseta, mutta joka on silti tehtävä. Eräs ystäväni kertoi joskus lapsena ihmetelleensä, miksi aikuiset puhuvat koko ajan työstä, "täytyy tehdä työtä". Mitä se työ oikeastaan on?

Etelä-Amerikan Yequana-intiaanien kielestä puuttuu kokonaan sana työ. Meistä se voi tuntua uskomattomalta, koska meillä on länsimainen asenne työntekoon. Sanaa työ ei tarvita, jos työn katsotaan olevan mukavaa ja vapaaehtoista toimintaa; sitä mitä meillä kutsutaan harrastukseksi. Yequana-intiaaneilla on erilaisia puuhia ja aktiviteetteja kuvaavia sanoja, mutta ei geneeristä sanaa työ, joka kokoaa yhteen kaiken sen, mikä on välttämätön pakko.

Jean Liedloff vietti kaksi ja puoli vuotta Yequana-intiaanien kanssa ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan The Continuum Concept. Hän kuvailee, kuinka he kerran raahasivat valtavaa puunrungosta koverrettua kanoottia tukkien päällä auringonpaahteessa sentti sentiltä päiväkausia läpi sademetsän. Mukana oli Liedloffin lisäksi kaksi italialaismiestä, jotka olivat todella hermostuneita ja kiroilivat koko ajan. Sen sijaan intiaaneilla näytti olevan erityisen hauskaa. He nauroivat kanootille, joka meni minne sattui, rentoutuivat työntöjen välissä ja nauroivat omille naarmuilleen.

Kaikki tekivät samaa hommaa ja kaikilla oli yhtä rankkaa. Tilanteessa ei ollut mitään muuta eroa kuin että länsimaiset suhtautuivat siihen eri tavalla. He olivat tottuneet ajattelemaan, että tällainen tilanne on hyvinvoinnin kannalta ikävyysasteikon ääripäässä.

Intiaanit sen sijaan olivat yhteisestä toverillisuudestaan päätellen erityisen hilpeällä tuulella. He eivät ajatelleet ollenkaan sitä, kuinka paljon tehtävää oli vielä edessä. Heille jokainen liike eteenpäin oli pieni voitto. Naarmujen he ajattelivat paranevan kyllä pian, mikä pitikin paikkansa. Niitä oli hyödytöntä sadatella.

Liedloff kertoo kirjassaan myös Cesar-nimisestä miehestä, jonka venezuelalaiset olivat adoptoineet ja joka palasi aikuisena Yequanien pariin. Pepe-niminen intiaani kutsui hänet asumaan luokseen. Viiden vuoden ajan Cesar perheineen söi ruokaa Pepen plantaasilta tekemättä itse mitään. Cesar oli hyvin ilahtunut kun hän huomasi, ettei Pepe olettanut hänen tekevän mitään hommia. Pepe nautti työnteosta ja koska Cesar ei, järjestely miellytti kaikkia.

Parin vuoden päästä Cesar pikku hiljaa innostui kalastamisesta katseltuaan Pepen touhuja. Sitten hän päätti perustaa oman puutarhan ja Pepe auttoi häntä siinä kaikkien mahdollisten yksityiskohtien kanssa. Pepe nautti puuhasta entistä enemmän koska nyt hän sai samalla jutella ja vitsailla ystävänsä kanssa koko ajan.

Cesar, viisi vuotta asiaa kypsyteltyään, tunsi, ettei kukaan pakottanut häntä mihinkään ja hän oli täysin vapaa nauttimaan työtehtävistä kuten Pepe ja kuka tahansa intiaani.

Pepe kertoi myöhemmin, että kaikki olivat iloisia koska Cesarin oli aiemmin katsottu kasvaneen tyytymättömäksi ja ärtyneeksi. "Hän halusi perustaa oman puutarhan" - Pepe nauroi - "mutta ei tiennyt sitä itse!" Pepe piti hillittömän hauskana sitä, että joku ei tietäisi, että haluaa tehdä työtä.