Sisäinen viritys

Siskoni liittyi ortodoksisen kirkon jäseneksi pääsiäisenä, kolmen vuoden harkinnan jälkeen, monien sukulaistemme kummastukseksi.

Itse olin iloinen siskoni puolesta, että hän oli löytänyt oman juttunsa. Minä kun taidan olla enemmänkin tällainen ikuinen etsijä.

Perehdyin tänä keväänä aika paljon ortodoksisuuteen. Pakkohan se oli selvittää, minne sisko on päänsä pistämässä.

Löysin paljon kauniita ajatuksia, perinteitä, idealismia, mystiikkaa.

Olin tyytyväinen, että ortodoksisuudesta tuntui ainakin päällisin puolin tarkasteltuna puuttuvan kaikki pahimman laatuinen ahdasmielisyys, tuomitseminen, kiihkoilu ja pelottelu, joista voi lukea esimerkiksi blogista Saastainen huone.

Minua hirvittää eniten monissa uskonlahkoissa ja uskonnollisissa yhteisöissä uskovaisten harjoittama muiden tuomitseminen: toisten ihmisten jaottelu hyviin ja pahoihin. Ja pahojahan ovat ne, jotka sattuvat olemaan kyseisen yhteisön ulkopuolella. Joka pahaan keskittyy, näkee sitä kaikkialla. Sellaisesta ei voi seurata mitään hyvää.

Yksi kauneimmista ortodoksisuuteen liittyvistä kirjoista, jonka luin oli Vaeltajan kertomukset. Se on vanha venäläinen klassikko, kirjoitettu 1800-luvun puolivälissä. Kirja kertoo nöyrästä ja iloisesta vaeltamisesta ja lähimmäisten auttamisesta.

Ostin siskolle lahjaksi Valamon luostarin nettikaupasta matkaikonin ja kortin, johon kirjoitin hänen matkalleen Vaeltajan kertomuksista tärkeän lainauksen:

"Asioitten luonne arvioidaan sielun sisäisen virityksen mukaan, toisin sanoen: millainen kukin on itse, sen mukaan hän tekee päätelmiä toisista."

"Sille, joka on päässyt todellisen rukouksen ja rakkauden asteelle, on asioitten erottelu vierasta, hän ei tee eroa vanhurskaan ja syntisen välillä, vaan rakastaa kaikkia yhtä paljon eikä tuomitse ketään, niin kuin ei Jumalakaan, joka antaa auringonpaistetta ja sadetta yhtä hyvin vanhurskaille kuin väärillekin."

Niketas Stethatos (Stithatoslainen)